Istuin kuluneella viikolla Katjan kanssa yliopiston kirjastossa Kuurojen Lehtiä lukien, vuosikerta kerrallaan, vuodesta 1949 alkaen. Aivan sattumalta tai tiedontarpeemme määräämänä emme ryhtyneet suman purkuun juuri vuodesta 1949 alkaen, vaan syy oli lähinnä käytännöllinen. Vuodesta 1896 lähtien ilmestyneestä Kuuromykkäin lehdestä pudotettiin tuolloin (siis v. 1949) mykkä pois, ja molemmille lehdille on kirjastomme varastossa oma paikkansa. Nyt tiedämme tämänkin: vajaan metrin levyiseen kirjavaunuun mahtuu 31 vuosikertaa Kuurojen Lehtiä. Kuurojen museo on digitoinut kaikki lehdet joulukuuhun 1970 asti, mikä mielestäni on kulttuuriteko sinänsä, mutta paperilehtiä selaillessa historia on (kirjaimellisesti) kouriintuntuvana läsnä tietokoneen ääressä istumiseen verrattuna.
Etsimme lehti-istunnoissamme paria, aivan tiettyä asiaa, mutta lehtiä selaillessa huomio aika ajoin väistämättä kiinnittyy aivan muuhun.
Ensimmäisessä Kuurojen Lehden numerossa panin merkille, että lehteä tarjoiltiin ensisijaisesti ulkoasu-uudistuksena, jossa tärkein asia näyttäisi olleen värillinen etusivu. Nimenvaihtoa ei lehdessä selosteta eikä kommentoida. Keskustelu nimityksistä kuuromykkä/kuuro oli pulpahdellut lehdessä aika ajoin monena edeltävänä vuosikymmenenä ja erityisesti 1940-luvun puolivälin jälkeen. Mitään uutta sanottavaa jännitteisessä asiassa tuskin siis enää oli, mutta jos journalistinen neuvo tulevaisuudesta sallitaan, jonkinlainen ”klousaus”, kun lehti kääntyi, olisi ollut paikallaan.
Julkaistavien tekstien portinvartijan virkaa hoitivat tuohon aikaan Turun kuurojenkoulun johtaja ja useita oppikirjoja kuurojenkouluille kirjoittanut Urho Kierimo lehden päätoimittajana ja pitkään Kuurojen Liittoa palvellut Rurik Pitkänen toimitussihteerinä. Nimenmuutos oli todettu Kuuromykkäin Lehdessä loppuvuonna 1948: ”Muutos kuvastaa vain sitä, että puhetaitoisia kuuroja on tehokkaan kouluopetuksen ansiosta hyvin paljon: enemmän kuin menneinä vuosikymmeninä”. Ja kirjoitus jatkuu: Kuuro nimitys kohottaa etupäässä meidän omanarvontuntoamme ja mataloittaa sitä raja-aitaa, mikä on katsottu olevan kuulevien ja kuuromykkäin maailman välillä”.
Niin ikään pääkirjoitus vuoden 1962 marraskuun lehdessä houkutti lukemaan. Ei niinkään kirjoituksen otsikko ”Tutkimusten tarpeellisuus”, vaan kaksi lausetta tekstissä: ”Mitä on kuurous? Minkälainen on kuuro ihminen?” Ajatukseni koukkasivat samalla sekunnilla viimeisen kymmenen vuoden aikana kansainvälisen Deaf Studies -tutkimusalan ontologisiin ja epistemologisiin keskusteluihin. Deaf Studies -alaa ei varsinaisesti ole Suomessa (vielä) olemassakaan – se on Englannista ja Yhdysvalloista lähtöisin oleva akateeminen projekti, jonka suhteellisen hitaasta laajenemisesta kertoo se, että Englannissa alan ensimmäinen kuuro professori nimitettiin viime vuoden lopussa.
Lyhyesti sanottuna Deaf Studies on kiinnostunut tutkimuksesta ja teoretisoinneista, jotka liittyvät kuurojen yhteisöihin, verkostoihin, historiaan, taidemuotoihin ja kieleen, jo mainittujen, (kuurona) olemista ja (kuurojen) tapaa tietää käsittelevien aihealueiden lisäksi. Meidän hankkeemme pyrkii kantamaan oman epistemologisen kortensa tähän suomalaisittain vasta orastavaan kekoon.
Rurik Pitkäsen rinnalle Kuurojen Lehteen oli asetettu päätoimittajaksi liiton tuore puheenjohtaja Runo Savisaari. Tämän päivän ajatukset ja vaatimukset kuuroista itseään koskevan tiedon tuottajina olisivat luultavasti kuulostaneet heistä käsittämättömiltä. Loppuvuoden 1962 pääkirjoituksen mukaan:
Kuurojen keskuudessa suoritettavaan työhön tottuneen on järkyttävää, joskin perin terveellistä, kuulla esim. psykiatrin kokemuksia kuuroja tutkiessaan. Tuntuu kuin pohja häviäisi omilta näkemyksiltä. Avautuu uusia näkökohtia kuurouden invaliditeettiin. Kuuro voidaan ymmärtää aivan uudelta pohjalta.
Historiantutkimus on siitä(kin) mielenkiintoista, että aina ei voi läheskään varmasti tietää, mihin keskusteluihin aikalaiset kirjoituksillaan tai puheillaan osallistuivat (Collingwood). En toistaiseksi ryhdy edes arvuuttelemaan, mihin kieltämättä kulmakarvat otsan puoliväliin nostattanut tekstikohta liittyi. Mitenkään tavaton se ei toki ajassaan ollut. Tuohon aikaan lääketiede ja psykologia sen vanavedessä tarjoutuivat ratkaisemaan sosiaalisia ongelmia, jollaisena myös kuurous kompetensseille rakentuvan kansalaisuuden kuvastossa näyttäytyi. Psy-alkuisten tieteiden tiedossa viehätti – kuten nykyisinkin – niiden lupaus selittää meistä jotain sellaista mitä emme itse itsestämme tiedä (MacIntyre).
Kuurojen sopeutumisvaikeudet olivat esillä Kuurojen Päivän valtakunnallisessa pääjuhlassa vuonna 1969. Korva-, nenä- ja kurkkutautiopin professori Otto H. Meurmanin tapahtumassa pitämän juhlapuheen perusteella ”kuulovikojen psykologisista seurauksista” tietäminen ei välttämättä edellyttänyt psy-tieteenalan asiantuntijuutta. Meurmanin puhe perustui suurelta osin luentoon, jonka hänen saksalainen kollegansa Walter Kley oli pitänyt pari vuotta aiemmin. Vastuu sopeutumisesta on ihmisellä itsellään, päättää Meurman esityksensä: ”Ihmisestä itsestään, hänen henkis-eettisestä asennoitumisestaan riippuu kuitenkin viime kädessä, miten hän vammansa voittaa”.
1970- ja 1980-lukujen vuosikerrat Kuurojen Lehtiä odottavat kärryssä kirjastossa. Mieleeni tulee, että kansainvälisillä Deaf Studies -tutkijoilla on ollut melko lailla samat askelmerkit kuin esimerkiksi alkuperäiskansatutkimuksella. Saamentutkimuksessa toteutunut tavoite omasta tutkimusalasta, jossa lähtökohdat asetetaan itse ja jolla on omat tutkimuslaitokset omine tutkijoineen, esitettiin 1970-luvun puolivälissä (Junka-Aikio ym.)
Collingwood & Toulmin (1987). An autobiography.
Junka-Aikio, Nyyssönen & Lehtola ((2021). Sámi Research in Transition.
MacIntyre (1998). How Psychology Makes Itself True – or Fulse