top of page

Villitykset ja härpäkkeet - kuulonparannuksen lähihistoriaa

Päivitetty: 5. lokak. 2023


Turkulaiskeksintö aurifonia* oli vuoden 1922 Tietosanakirjan mukaan myyty jo ”monta tuhatta” kappaletta. Vuonna 1908 uudenlaisena kuulotorvena lanseerattua ja Turun kuuromykkäinkoulussa kokeiltua laitetta luonnehdittiin ”telefonin tapaiseksi kojeeksi”. Aurifoni maksoi 65 markkaa ja ainakaan sitä myynyt Oulun Uusi Sähköliike ei kursaillut lupauksessaan: ”Kaikki joilla on kuulojäännöksiä saa kuulonsa takaisin”.​


Sattumalta (ehkä ei?) samoihin aikoihin (1907 ja 1913) ilmestyi unkarilaisen Ádám Politzerin sittemmin monumentiksi julistettu otologian historia Geschichte der Ohrenheilkunde. Ei ollut korvaan tai kuuloon liittyvää asiaa, jota Politzer ei olisi tuntenut; ei tautia, jota hän ei olisi kuvannut tai diagnosoinut eikä menetelmää tai välinettä, jota hän ei olisi keksinyt – tai no, ainakin käyttänyt. En mainitse Politzeria tässä lääketieteen supermiehenä, mitä hän aivan ilmeisesti oli, vaan koska hänessä yhdistyy joukko mielenkiintoisia kuurouden lääketieteen lääketieteellisiä osasia kuten korvan anatomia, keskikorva, audiometria, otoskleroosi, korvakirurgia sekä kuulon mittaus ja kuulolaite.


Historiantutkijat usein pystyttävät tiettyyn aikaan, ajanjaksoon tai tapahtumaan ankkuroituvia merkkipaaluja osoitukseksi jonkun meidän päiviemme asian alkuperästä. Ovat tällaiset virstanpylväät keinotekoisia tai eivät, pikakelaan nykyisen sisäkorvaistutteen polveutumishistoriaa taaksepäin ja lyön tolpan Politzerin härpäkkeisiin. Tarkoitukseni ei ole sanavalinnalla mitenkään väheksyä eikä irvailla, mutta aika härpäkkeiltä ne nykykatsojasta näyttävät, ainakin maallikosta. Katsokaapa vaikka Politzerin kuulonmittauslaitetta (kuva 7). Vaikka mainostekstit lupasivat kuulon kaikille muille paitsi kivikuuroille, todellisuudessa laitteista ei niiden alkuaikoina ollut mainittavaa hyötyä kuin suhteellisen hyvin kuuleville huonokuuloisille aikuisille.


Laitekehittelyn rinnalla kulkivat korvasairauksien diagnostiikka ja kirurgia. Suomessa huonokuuloisten puolestapuhujaksi ryhtynyt rovastin rouva Naimi Päiwiö valitteli kirjoituksessa Kotimaa-lehdessä vuonna 1930 ”kuuloluiden” tautia, johon ”lääketaito oli voimaton”. Hän tarkoitti usein aikuisuuden kynnyksellä alkavaa otoskleroositautia, joka aikaa myöten saattaa aiheuttaa kuurouden. Myöhemmin silminkuulon (huulioluku) opettamiseen keskittynyt ja vuonna 1941 kuollut Päiwiö ei ilmeisesti saanut koskaan tietää, että valtameren toisella puolella Julius Lempert operoi itsensä korvakirurgian historiaan. Vuonna 1941, kolme vuotta sen jälkeen, kun Lempert oli esitellyt tiedeyleisölle leikkaustekniikkansa, hän kertoi seurantatuloksia: 150 operoidusta potilaasta 93:n kuulo oli palautettu siten, että heitä voitiin pitää "taloudellisesti ja sosiaalisesti kuntoutettuina" (Byron 1997).


Tai saattoi Päiwiö tietääkin, sillä hänen ja professori Yrjö Meurmanin tiet ja intressit kohtasivat erityisesti Huonokuuloisten Huoltoliitossa. Otto H. Meurman jatkoi isänsä jäljissä ja 1960-luvun alussa hän sekä muutamat muut korvakirurgit leikkasivat otoskleroositautia jo, jollei aivan liukuhihnalta, niin ainakin siinä määrin varmasti, että pressin saattoi kutsua paikalle. Leikkauksessa käytettiin uutta tekniikkaa, joka oli 1950-luvulla työntänyt Lempertin kehittämän menetelmän historiaan. Yksi Lempertin oppilaista, George E. Jr. Shambaugh (1995) tosin väitti myöhemmin yhtään hienostelematta, että Lempert kopioi tekniikan, niin sanotun fenestraatioleikkauksen, ranskalaiselta Maurice Sourdille’ltä ja otti sen omiin nimiinsä.


Oli toki ennen Lempertiäkin otoskleroosia operoitu, jo 1800-luvulla, ja osaksi karmein tuloksin. Potilaita kuoli leikkausten jälkeisiin infektioihin ja hermovaurioita syntyi. Politzer puuttui arvovallallaan tilanteeseen ja kansainvälisissä lääketieteen konferensseissa vuosina 1984 ja 1900 hän yhdessä kahden muun korvaspesialistin kanssa tuomitsi kaikki kirurgiset yritykset hoitaa otoskleroositautia.​


Kuten kaikissa tieteissä, myös lääketieteessä muoteja tulee ja menee. Joinakin aikoina etsitään helpotusta tai parannusta erityisesti joihinkin vaivoihin ja tauteihin, toisina aikoina toisiin. Jokin lääketieteen ala on joskus trendikkäämpi kuin toinen, joskus taas joku muu. Korva on ahdas paikka, johon oli pitkään vaikea nähdä ja jota oli hankala operoida. Liekö siinä yksi syy, ettei otologia käsittääkseni ole koskaan ollut se kaikkein halutuin ala kandien keskuudessa.


Toisaalta 1950–1960-luvut näyttäytyvät huomattavan korvalääketieteellisen toimeliaisuuden vuosikymmeninä. Syntyi kokonaan uusi alakin, audiologia, joka tuotti uutta teknikkaa kuulon mittaukseen, ja vanha kuiskausmenetelmä sai siirtyä nopeasti historiaan. ​Kitarisojen ja korvatulehdusten väliseen yhteyteen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota niin ikään 1950-luvulta lähtien. 1970-luvun puolivälin paikkeilla esimerkiksi Helsingin yliopistollisen keskussairaalan alueella leikattiin vuosittain kitarisat yli puoleltatoista tuhannelta lapselta, mutta leikkausjonot olivat siitä huolimatta pitkiä. Puolituttu emeritusprofessori muisteli keskustelussamme jokin aika sitten korvalääkäreiden maakuntiin tekemiä ”kitarisakiertueita”.​Niitä voi kyllä jo nimittää muotivillitykseksi. ​


* lat. auris = korva ja kreik. φωνή, fōnē = ääni


Lähteet:

Bailey, B. J. 1997. The Dawn of Audiology and Modern Otology. The Laryngoscope, 107(4).

Mudry, A. 2015. The history of otology: A tribute to Adam Politzer. Wayenborgh Publishing.

Oulun Uusi Sähköliike. Päiväämätön hintaluettelo telefoonikoneista ja telefoonitarpeista. Shambaugh, J. 1995. Julius Lempert and the fenestration operation. The American journal of otology 16(2).








164 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page